Mitä jos kaikki vain hymistelisimme?

Kun olin lapsi, perheeni boikotoi israelilaisia appelsiineja. Oikeastaan kaikkia israelilaisia tuotteita, mutta appelsiiniboikotti vaikutti suoraan elämääni. Tunsin syyllisyyttä, jos joskus tulin syöneeksi israelilaisen appelsiinin.

Vanhempani eivät juuri puhuneet politiikkaa kotona, enkä koskaan tullut kysyneeksi boikotin syytä. Israel oli maa jossa harrastettiin jotain sikailua. Sen takia boikotteja pidetään.

Aikuisiällä minulle on selvinnyt, mikä niissä appelsiineissa oli ongelmana. Luin Israelin historiasta ja apartheid-politiikasta, jonka vuoksi maan palestiinalaiset asukkaat joutuvat elämään toisen luokan kansalaisina.

Radikalisoiduin: Eihän tällasta voi hyväksyä.

Liberaalit

Nuorempana kun luin amerikkalaisia progressiivisia kirjoittajia, yksi asia hämmensi minua syvästi: Miksi he niin usein haukkuvat “liberaaleja”?

Käsitykseni mukaan “liberaalit” olivat amerikkalaisessa keskustelussa arvoiltaan vapaamielisiä hyviksiä. He puolustivat homojen oikeuksia ja vastustivat rasismia. Mitä pahaa siinä on?

Vuosien varrella aloin hahmottaa, mistä “liberaaleihin” kohdistuva ärtymys kumpuaa. Palestiina auttoi siitä merkittävästi.

Paha

Pohjois-Korea on paha. Putin on paha. Ylipäätään kaikki nihkeät sikailijat, joihin meillä ei ole kytköksiä, ovat pahoja. Heidät tuomitaan kovin sanakääntein.

Palestiinassa on sellainen ikävä piirre, ettei siitä ole tällaista konsensusta. Jos haluaa puhua palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja vastustaa Israelin rasistista järjestelmää, täytyy varautua tappelemaan. Israelin apartheidille löytyy puolustajia Suomessa ja ulkomailla.

Israel on aihe, johon liittyvissä kysymyksissä täytyy hyväksyä se, että apartheidin vastaisessa taistelussa jollekin tulee paha mieli. Saattaa jopa olla, että joutuu buuaamaan.

Suomessa olen itse huutanut sloganeja Israelin suurlähetystön edustalla osana miekkaria. Tarkoituksena oli lähettää yksinkertainen signaali: Tämä Gazan pommittaminen ei nyt passaa.

Mielenosoitukset ovat perinteisesti hyvä paikkoja tällaisille yksinkertaisille viesteille. Fasismi ei passaa. Rasismi ei passaa. Tämä ei käy, me emme hyväksy.

Aktivismi

En voi väittää olevani mikään erityisen kunnostautunut aktivisti. Olen käynyt elämäni aikana parissakymmenessä mielenosoituksessa. Nuorempana olin pari kertaa mukana reissuilla, joilla tunkeuduttiin Belgiassa sijaitseviin NATO:n lentotukikohtiin osana ydinaseiden vastaista kampanjaa.

Sittemmin olen tuottanut yhden palestiinalais-suomalaisen larppiprojektin nimeltä Halat hisar ja toimin paraikaa tuottajana ekoaiheisessä Itämeri-larppiprojektissa nimeltä Baltic Warrios. Pääasiassa urani on mennyt viihdeaiheiden parissa.

Tunnen suurta kunnioitusta niitä kohtaan, jotka tekevät päivittäin työtä ympäristön puolesta, rasismia vastaan tai oikeudenmukaisemman talouspolitiikan puolesta. Pidän joitain tällaisia ihmisiä kavereinani, ja tiedän että työ on välillä epäkiitollista ja usein turhauttavaa.

Jopa itseni kaltainen kevyt-aktivisti on kuitenkin joutunut huomaamaan, että aktivismi on vieraannuttavaa. Mitä enemmän perehdyin Palestiinan tilanteeseen, ja erityisesti kun kävin itse paikan päällä, sitä ihmeellisemmältä suomalainen julkinen keskustelu asiasta tuntuu. On vieraannuttavaa katsoa, kun periaatteessa ihan järkevät ihmiset, jotka jakavat samat “liberaalit” arvot kuin minäkin, keskustelevat vakavissaan siitä että olisiko apartheid Israelin tapauksessa kuitenkin ihan ok.

Keskitien kulkijat

Syy sille, miksi amerikkalaisessa keskustelussa parjataan liberaaleja nimenomaan vasemmalta käsin on se, että heidän koetaan olevan keskitien kulkijoita jotka suostuvat vain sellaisiin poliittisiin kantoihin, jotka eivät ole liian radikaaleja.

Homoavioliitto on hyvä, ja saa laajaa kannatusta. Aina näin ei kuitenkaan ollut, ja homojen oikeuksien puolesta on maailmalla jouduttu mellakoimaan. On jopa saatettu huutaa ja buuata kun homojen oikeuksien vastustaja on puhumassa.

Maltillinen keskitien meininki on kiusallista siksi, että keskitie ei pysy paikallaan. Se liikkuu. Esimerkiksi Suomessa se liikkuu oikealle, sekä talouden että ihan perinteisen fasismin suhteen.

Tämän vuoksi on pakko itse miettiä omia arvojaan ja miten ne istuvat maailmaan. Israel on apartheid-valtio vaikka Tel Avivissa on kivoja kahviloita. Perussuomalaiset on rasistinen puolue, koska se ajaa rasistista politiikkaa, eikä rasismi karise pois vaikka puoleesta on tullut osa suomalaista valtaeliittiä. Salonkiin siirretty rasisti on edelleen rasisti. Rasisti on rasisti vaikka hän puhuisi paskaa mielenosoituksen lavalla, koska hänen tekonsa määrittelevät hänet.

Unelma

Kontekstina tälle koko tekstille on viime tiistaina järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus “monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta”. Se oli hieno tapahtuma, jossa kävin itsekin piipahtamassa. Hyvä meininki. Hesari kirjoittaa asiasta täällä.

Yksi tapatuman puhujista oli Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja entinen Halla-Ahon kampanjapäällikkö. Siis mies, joka on tehnyt elämäntyönsä rasismin edistämiseksi Suomessa.

Hänelle buuattiin.

Nyt käymme keskustelua siitä, oliko se kohtuullista. Että vähän töykeää oli buuata rasistille rasisminvastaisessa mielenosoituksessa.

Tapaus on myös innoittanut monenlaisia ulostuloja, esimerkiksi tämän, jossa kirjailija peräänkuuluttaa malttia. Maailma muuttuu maltillisella kohtuullisuudella.

Joskus se pitää paikkansa. Mutta aika usein keskitie kääntyy oikealle sillä aikaa kun maltilliset uudistajat tuhahtelevat toisilleen, että olisi tämä rasisminvastainen työ helpompaa jos kaikenmaailman hampuusit ymmärtäisivät pitää päänsä kiinni ja jättää hommat niille joille ne kuuluvat, eli urbaanille sivistyneistölle, joka voi keskustella niistä vaikkapa Simon Elon, Wille Rydmanin tai itsensä Turkkilan kanssa kohteliaasti ja asiallisesti.

Näin rasismista (ja myös fasismista) tulee valtavirtaa, hiljalleen ja maltillisen vaikuttajan maltillisella myötävaikutuksella.