Pelasin Mad Maxia. Pelin loppupuolella aavikolta alkaa löytyä tyyppejä joilla ei ole oikeastaan muuta asiaa kuin sanoa, että sä olet Max aivan ykkösjätkä. Seuraavaksi ohjelmassa oli Dragon Age: Inquisitionin laajennus Trespasser. Siinä jengi supisee keskenään hahmon kulkiessa ohitse, että tuossa se nyt menee. Inkvisiittori. Vähänkö tärkeä tyyppi.
Monissa roolipeleissä ja avoimen maailman peleissä hahmon status kasvaa ja tehtäviä tulee suoritettua. Maailma reagoi, ja hyvä niin. Tuntuu kuin olisin osa dynaamista ympäristöä, jossa asiat vaikuttavat toisiinsa.
Ihan kiva että ihmiset ovat kiitollisia siitä hyvästä, että menen ympäriinsä tappamassa milloin mitäkin häirikkövihollisia.
Pelimaailman muuttuminen fanikerhoksi tuntuu silti kiusalliselta. Vähän kuin pelaisi julkkista: Ihmisten kanssa ei voi olla normaalisti, vaan tärkein asia missä tahansa tilanteessa on se, että minä olen paikalla.
Inquisitionissa päähenkilöstä kehkeytyy supertärkeä tyyppi joten julkkisasema ja ohikulkijoiden hehkutus on sinänsä perusteltua. Kiusallisen fiiliksen ytimessä on epäilys, että näissä ei ole kuitenkaan taustalla tarinan logiikka, vaan pelaajan egon silittely.
Kun saan jälleen pelissä kuulla kuinka upea, fantastinen, tärkeä ja rohkea ohjaamani päähenkilö on, alan miettiä pitävätkö pelintekijät minua heikkoitsetuntoisena luuserina. Onko laskelmoitu, että minulle pelaajana on tärkeää saada validaatiota videopelien sivuhahmoilta? Heidän kehunsa saavat minut tuntemaan oloni lämpimäksi. Kurjan maailman epätoivo on taas hiukan kauempana kun Maxin ja sitä kautta minun miehekäs sankaruus on tunnustettu.
Tällainen ei ole ongelma yhdessä eikä kahdessa pelissä, vaan vasta kun siitä tulee trendi. Onko pelaajan sankaruuden hehkuttaminen samalla tavalla videopelien peruspalikka kuin koirat ja kidutuskohtaukset?