(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 8. 7. 2016.)
Viime kesänä ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt on yksi parhaista koskaan tehdyistä tietokoneroolipeleistä. Hirviönmetsästäjä Geralt tekee työtään maailmassa, joka on suurien muutosten kynnyksellä. Nilfgaardin imperiumin armeija lähestyy pohjoisen kuningaskuntia etelästä ja onneton kalastaja yrittää voittaa itselleen ruokaa nyrkkitappeluissa tuppukylän tavernassa.
Geralt ei ole tarinan tärkein hahmo. Hän kiertää maailmaa ja sotkeutuu erilaisiin kuvioihin joita pyörittävät kuninkaat ja keisarit, velhot ja varkaat. Tässä mielessä Geraltilla on enemmän yhteistä metsästämiensä hirviöiden kuin asiakkaidensa kanssa: Länkkärielokuvien tyyliin myös Geralt on katoavan maailman sankari.
Pelin pääosassa on maailma ja ihmiset. Geralt kohtaa kaikenlaista vipeltäjää, ja pelin ihmiskuva on hirtehinen. Tavallinen perusjantteri voi paljastua periaatteen mieheksi, mutta yleisempää on että jokaisella on joku oma pikku kusetuksensa käynnissä. Kyläläiset tinkivät hirviönmetsästäjän palkkiosta, koska heillä ei ole rahaa ruokaan.
Geraltin tarina ei alkanut peleistä, vaan 90-luvun alussa puolalaisen kirjailija Andrzej Sapkowskin novelleissa. Olen itse lukenut Sapkowskin Witcher (tai suomalaisittain Noituri) -kirjoja neljä, ja niitä on vielä pari lisää.
Ensimmäisissä Geralt-novelleissa ideana on tehdä uusia tulkintoja klassisista saduista, vaikkapa Kaunottaresta ja hirviöstä. Sapkowskin tapa lähestyä satuja on maanläheinen, räkäinen ja humaani. Usein pahiksiksi paljastuvat ahneet ihmiset jotka ovat vääristeleet tapahtumia oman etunsa ajamiseksi.
Sapkowskin siirryttyä novelleista romaaneihin tarinoiden luonne muttuu. Kirjoissa Haltiain verta ja Halveksunnan aika fokus siirtyy saduista Sapkowskin luomaan fantasiamaailmaan ja sen politiikkaan. Kirjojen rakenne on polveileva ja monimutkaiset eri intressien ristiriidat käydään läpi perusteellisesti. Tässä on näiden kirjojen vahvuus: Tuntuu kuin historia kehittyisi samalla tavalla kuin oikeassakin elämässä, valtaapitävien yrittäessä vetää kotiinpäin.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kirjoitan Witcher 3:sta. Elleivät kirjat olisi niin suosittuja, niiden vertaaminen peleihin tuntuisi melkein epäreilulta. Kumpaakin kokeilleena on nimittäin pakko sanoa, että Witcher 3 on parempi kuin kirjallinen esikuvansa.
Sapkowskin tarinat ovat ihan nokkelia fantasiakertomuksia, mutta peli on oman lajityyppinsä klassikko.
Novelleissa ja romaaneissa tuntuu, kuin kirjan mitat eivät sallisi pureutua maailmaan niin perusteellisesti kuin pitäisi. Asiaa ei helpota se että kirjailija itse tuntuu ihastuvan Geraltin tyttöystävä Yenneferiin samalla kuin päähenkilönsäkin, ja naishahmojen kuvaus on varsin arkaaista.
Vaikka videopelin naisissa on omat kummallisuutensa, on pelin naiskuva aivan eri tasolla kirjoihin verrattuna. Peleissä on naisia kyläkoulun pitäjistä poliittisesti vaikutusvaltaisiin velhoihin, eikä pelatessa tarvitse lukea teorioita naiseuden olemuksesta.
Olennaisinta kuitenkin on, että peli nousee yksinkertaisesti sellaiselle tasolle, josta kirja voi vain haaveilla. Se on niin valtava, ja sen maailma tuntuu niin todelliselta loputtomine ihmiskohtaloineen, että tuntuu kuin sen tapahtumista voisi kirjoittaa kymmenen romaania.
Palasin itse äskettäin Witcher 3:n pariin uuden Blood & Wine -laajennuksen myötä. Kuvittelin käyneeni läpi kaiken pelin perussisällön, mutta kun katselin vielä vähän ympärilleni, löysin paljon kaikkea sellaista minkä olin alun perin missannut. Maailma on niin rikas, ja niin täynnä tarinoita, että se tuntuu ehtymättömältä.
The Witcher 3 -laajennus Blood & Wine ilmestyi 31.5.2016 PC:lle, PS4:lle ja Xbox Onelle.