(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 8. 7. 2016.)
Luen paraikaa Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjaa Luokkavallan vahtikoirat. Kirja käsittelee journalismia ja erityisesti sen suhdetta yhteiskuntaluokkiin. Olen lukenut journalismia käsittelevää kriittista kirjallisuutta paljon, mutta erityisesti kirjan tapa käsitellä journalismin “me”-positiota suhteessa yhteiskuntaluokkaan on ollut avartavaa. Eli siis kuka on journalismin oletettu “me”, ja kuka on “ne”.
Törmäsin kirjassa yllä siteerattuun katkelmaan, jossa avataan nationalismin käsitettä larppivertauksen kautta. Viime vuosina ollut erikoista havaita, että larppivertauksia on alkanut näkyä mediassa enemmänkin. Tässä toimittaja Timo Seppänen selittää Timo Soinin persoonaa larpin kautta. Muistan vielä ajan kun itse kirjoitin larpista ja joka jutussa piti kertoa mitä larppi on. Nyt larppia käytetään välineenä kertomaan mitä Timo Soini on.
Näin larppaajana täytyy sanoa, että larpin vertaaminen nationalismiin avaa varsin monimutkaisen vyyhdin. Lainaamassani sitaatissa Kukkalan ja Purokurun tarkoitus on korostaa nationalismin keksittyä luonnetta vertaamalla sitä larppiin, jonka viitekehys on myös keksittyä. Ideana (jos ymmärrän oikein) on sanoa, että Suomen kansa on samalla tavalla fiktiivinen kuin fantasialarpin haltiakuningaskunta, eikä meidän siksi pitäisi antaa sille käsitteenä paljoakaan painoarvoa.
En ole politiikan suhteen Kukkalan ja Purokurun kanssa erityisemmin eri mieltä. Minäkään en pidä nationalismista tai siitä miten se Suomessa nykyään ilmenee. Kirja tarjoaa kuitenkin tilaisuuden avata larpin antamia opetuksia siitä mikä on totta ja mikä keksittyä.
Havainnollistaakseni asiaa kerron pienen larppijutun. Olin taannoin pelaamassa yhdessä paljon mediahuomiota saaneista College of Wizardry -larpeista. Ne ovat Harry Potterin inspiroimia viihteellisiä velhokoulupelejä, jotka pelataan Puolassa sijaitsevassa Czochan linnassa. Velhokoulun opiskelijat jaettiin Harry Potterin tyyliin tupiin. Luihuisen ja Rohkelikon sijaan pelissä olitupia kuten Faust, Molin ja Durentius.
Oma hahmoni kuului Durentiukseen. Sen virallinen väri oli oranssi, meillä oli laulu jota aina hoilasimme, ja joukko traditioita joita noudatimme. Durentiuksessa oli pelin kuluessa loistava yhteishenki. Olimme ennen peliä päättäneet, että pitäisimme yhtä, ja tupameininki oli yksi positiivisimmista pelin tarjoamista kokemuksista.
Kaikki Durentiuksessa oli tietenkin keksittyä. Keksimme lisää pelin kuluessa, esimerkiksi initiaatiorituaalin jossa ensimmäisen vuoden opiskelijat otetaan mukaan tupaan. Emotionaalisesti oma Durentius-kokemukseni oli erittäin vahva. Larppaajana osaan toki “mennä off-game-tilaan”, mutta pelin aikana kokemani tunteet ovat silti asioita jotka olen ihan oikeasti kokenut.
Larppi on fiktiota, mutta sen tarjoamat subjektiiviset kokemukset ovat silti todellisia. Liikutukseni kun tupaan liittyneet nuoret velhot ja noidat riemuitsevat on todellista, vaikka kohtauksen koko viitekehys on täysin keksitty.
Annan vielä konkreettisemman esimerkin. Larpissa Zeigarnik Effect kanssapelaajani Kristoffer löi minua naamaan. Teko tapahtui toki fiktiivisessa viitekehyksessä, mutta kyllä huuli silti jomotti.
(Ei huolta, kohtaus oli ns. konsensuaalinen. Tässä pelistä video, kategoriassa “tätäkin larppi nykyään voi olla”.)
Larpeissa oppii, että iso osa elämäämme rajaamista ja määrittelevistä rakenteista on keksittyjä. Pelissä tämä on sikäli havainnollista, että normaalit keksityt rakenteet voi korvata uusilla keksityillä rakenteilla. Se ei ole edes vaikeaa, kunhan kaikki suostuvat.
Keksittyjä rakenteita ovat esimerkiksi perhe, Suomi, työpaikka ja raha. Monet järkkymättömät tosiasiat ovat todellisuudessa vain yhteisiä sopimuksia. Jos kaikki maailman ihmiset huomenna kollektiivisesti kokisivat, että Sauli Niinistö ei ole enää Suomen presidentti, hän ei olisi enää Suomen presidentti. Presidentin rooli on keksitty.
On kuitenkin silmiinpistävää, että vaikka presidentin rooli on keksitty, presidentillä on paljon todellista valtaa vaikuttaa ihmisiin.
Larpissa College of Wizardry Durentius on keksitty ryhmäidentiteetti, joka kuitenkin kykenee tuottamaan täysin todellisia emotionaalisia kokemuksia.
Larppi itsessään on keksitty viitekehys, mutta silti naamaani sattuu kun siihen lyödään.
Nationalismi, kansa, Suomi, suomalaisuus. Historiasta tiedämme että näitä käsitteitä on kehitetty ja viilattu osana tietoista projektia rakentaa Suomeen ajatus Suomesta. Siinä mielessä kirjan vertaus on osuva: Snellman, Topelius ja Lönnrot tekivät Suomea kehittäessään samaa työtä kuin larpintekijäkin tekee, eli määrittelivät ja rakensivat viitekehystä johon uskoa.
Vertaus larppiin ei kuitenkaan välttämättä ole riittävä perustelu olettaa, että keksitty viitekehys on jollain tapaa vähemmän todellinen. Se on juuri niin todellinen kuin mitä siihen uskovat ihmiset haluavat sen olevan. “Suomen kansa” on fiktiivisenä viitekehyksenä suunniteltu tuottamaan voimakkaita emotionaalisia kokemuksia, ja niin se myös tekee.