(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 23. 3. 2017.)
Aurinko nousee ja ympäristöni avautuu pimeydestä. Olen vuorten juurella, pohjoisella arolla jossa kasvaa vain ruohoa ja sitkeitä pensaita. Valtoimenaan virtaava puro halkoo maisemaa. Robottilehmät laiduntavat kaukaisuudessa.
Ajatus luonnosta jonain joka pitää mennä kohtaamaan ulos on vanhentunut. Tästedes luonnollisen ympäristön kauneus koetaan virtuaalisesti, telkkarin ruudulla.
Teknologisen ja taiteellisen kehityksen myötä virtuaaliset ympäristöt ovat entistä vaikuttavampia, ja sen takia myös niiden tavoittamat emotionaaliset horisontit laajenevat. Pelikonsolin sisällä pyörivä simulaatio kykenee tavoittamaan jotain sellaista, joka oli aiemmin löydettävissä vain ulkoilmassa.
Horizon Zero Dawn on peli, jossa kivikautisen heimon liepeillä kasvanut metsästäjä Aloy jäljittää robottieläimiä. Avoimessa maailmassa on vuoria ja rämeitä, aavikoita ja tasankoja. Päivä vaihtuu joskus niin nopeasti että saman taistelun aikana ehtii kokea iltahämärän ja aamuruskon.
Pelin luonto ei toki ole täydellinen. Kylmä tuuli ei puhalla pelaajan kasvoille eikä mättäälle voi istua. Toisaalta kun aavikolla näkee ensimmäisen jättimäisen robottidinosauruksensa todellisuudenkin puutteet käyvät ilmi.
Luonnonmaiseman tenhoa on vaikea eritellä. Melankolinen sää tihkusateineen tuo siihen omaa tragediaansa. Vuorenrinteestä nouseva muinaisen robotin ranka muistuttaa kuinka katoavaista on maallinen kunnia. Vaikka peli periaatteessa sijoituukin maailmanlopun jälkeiseen aikaan, se ei ole Fallout-pelien tyylinen raunioissa kärvistely. Horizonin ihmiskunta on jo mennyt eteenpäin elämässään ja aiemman sivistyksen rauniot ovat vain vaarallinen kuriositeetti.
Tunnelmassa ei ole kyse pelkästä teknisestä toteutuksesta. Monet nykypelit näyttävät komealta mikäli katsoo vesilätäköiden heijastuksia tai sitä miten varjot seuraavat valonlähteitä. Ympäristön emotionaaliseen kokemukseen vaikuttaa kuitenkin myös pelintekijöiden tyylitaju ja maailmaa kuvaava tarina. Mistä tässä ympäristössä on kyse? Millaisia asioita täällä on tapahtunut?
Tältä kantilta tarkasteltuna pelin erinomainen käsikirjoitus on osa luontokokemusta. Aloy joutuu matkaamaan kauas heimonsa maiden tuolle puolen selvittääkseen oman syntymänsä ja heimon kohtaaman tagedian mysteerin. Hän kohtaa uusia ihmisiä, robottieläimiä ja maisemia samaa tahtia kuin pelaajakin. Vaikka elämä maailmanlopun jälkeen on rankkaa, peli ei ole nihilistinen. Maailmassa on mulkkuja ja kunnon ihmisiä.
Robottieläinten metsästäminen muodostaa ison osan siitä, mitä pelissä tehdään. Moni maisema toimiikin metsästysmaana jossa vaanitaan sapelihammastiikerirobotteja ruohikossa tai rytyytetään robottikrokotiilien kanssa suolla. Vaaniminen on maisemakokemuksen kannalta olennaisinta, sillä se edellyttää kärsivällisyyttä ja tarkkaavaisuutta.
Pelin design tukee maisemakokemusta myös rajaamalla liikkumista nopeuttavien, kartan kautta tapahtuvien hyppyjen määrää. Näin pelaaja orientoituu liikkumaan paikasta toiseen jalan tai robottihevosen selässä.
Horizon Zero Dawn on usein hienoimmillaan silloin kun ei tapahdu mitään ja voi vain rauhassa kulkea niityn halki ilman, että kukaan on kimpussa. Silloin voi pysähtyä arvostamaan sitä kuinka kaunis paikka maailma on. Vaikka sitten pelikonsolin sisällä.
Horizon Zero Dawn (PS4, ilmestynyt 1.3.2017)