Pikseliparatiisi: Tappamatta jättämisen autuus

Pelaan videopelejä työkseni. Monissa niistä tapetaan vihollisia, esimerkiksi venäläisiä tai arabeja. Call of Duty -peleissä tai Battlefieldeissä tapetaan satoja vastustajia. Headshottia toisen perään.

Se on peliä, ja mitä pidempään pelaa, sitä enemmän se tuntuu vain peliltä. Fiktion fiktiivisyys on yhä ilmeisempää, eikä keksittyä pikselihahmoa ajattele ihmisen kuvana. Tarpeeksi monen räiskintäpelin jälkeen vihollisissa on kiinni yhtä paljon inhimillistä fiilistä kuin Pac-Manin syömissä pallukoissa.

Olikin yllättävää, kuinka vapauttavalta ja kivalta tuntui, kun uudessa Battlefield: Hardlinessä pääsi pidättämään vihollisia. Huomasin alkavani kuvitella vihollisille omia tarinoita. Jos tehtävä meni hyvin puoliväliin asti, mutta hajosi sitten räiskinnäksi, ajattelin että nuo pari kaveria menivät vankilaan, ja nämä loput hautausmaalle.

Joillain lapsilla oli vielä isät, toisilla ei.

Peliin tuli odottamattomasti lisää tunnetta, kun viholliset jälleen vähän inhimillistyivät. Huomasin yrittäväni hoitaa tehtäviä mahdollisimman verettömästi, vaikka se olikin vaikeampaa. Viimeinen kenttä on mahdollista suorittaa ampumatta laukaustakaan, paitsi välianimaatiossa, ja oli tyydyttävää tehdä juuri niin.

Hardline on yhdistelmä räiskintää ja hiiviskelypeliä, jossa yritetään vaivihkaa livahtaa vihollisen ohi tämän huomaamatta. Monessa kentässä livahdin vihollisten taakse ja pistin heitä rautoihin yksitellen, kunnes lopulta koko alue oli tyhjä. Siinä oli omaa poliisifiilistään, vaikkei se kovin realistista ollutkaan.

Valitettavasti Hardline ei sitoudu omiin innovaatioihinsa. Siinä on myös kohta, jossa ammutaan panssarivaunulla helikoptereita alas taivaalta ehtaan videopelityyliin. Sitä pelatessa ei juuri tullut ajatelleeksi, onko kopterilentäjillä lapsia.

Toiveeni onkin, että joku muu huomaa pidätysmekanismin ja kopioi sen johonkin tinkimättömämpään peliin.