(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 14. 9. 2016.)
Otsikon sitaatti on larpin End of the Line pelaajaryhmästä. Yksi osallistujista kysyi kehtaisiko tässä pelissä käyttää napapaitaa, ja sai vastauksesi että jos koskaan on tehty peli missä se kuuluu asiaan, se on tämä.
Olen itse yksi End of the Linen pääsuunnittelijoista. Laittomiin teknobileisiin sijoittuva larppi pelattiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden maaliskuussa Helsingissä, ja uudestaan viikko sitten New Orleansissa Yhdysvalloissa. Meidät kutsuttiin Grand Masquerade -tapahtumaan jotta myös amerikkalainen larppaaja pääsisi kokeilemaan peliä.
End of the Line on vampyyrilarppi jossa nuoret ja epätoivoiset vampyyrit saalistavat nilkkien, mulkkujen ja paskiaisten kansoittamissa bileissä. Suurin osa hahmoista on tavallisia ihmisiä, mutta vampyyriteemat toistuvat heissä kaikissa. Jokainen on saalistaja, saalis tai yleensä molempia.
Tyypillinen hahmo on diileri, joka on tullut bileisiin tehdäkseen bisnestä, tanssiakseen ja pettääkseen tyttöystäväänsä, tai vampyyri joka ei ole vielä kertonut kämppikselleen muuttuneensa äskettäin verenhimoiseksi yön saalistajaksi.
Ymmärtääkseen mistä pelissä on kyse täytyy olla tietoinen vampyyrilarpin historiasta. Vampire: the Masquerade -roolipeliin perustuvat larpit ovat olleet valtavan suosittuja Euroopassa ja kummallakin Amerikan mantereella. Aloitin itsekin larppaamisen yhdessä näistä peleistä vuonna 1996.
Perinteiset vampyyrilarpit ovat olleet sääntövetoisia tapahtumia joissa keskitytään pitkälti Vampire: the Masqueraden esoteeriseen maailmaan. Pelillä on pitkä historia, ja peli saattaa käsitellä esimerkiksi kaupungin Ventrue-ruhtinaan valtaannousua Sabbatin ja Bone Gnawereiden aiheuttaman kriisin keskellä.
Peli sujuu parhaiten jos tietää mitä kaikki nuo sanat tarkoittavat, ja hallitsee kivi-paperi-sakset -leikkiin perustuvat sääntösysteemin.
Me halusimme tehdä pelin, joka menee vampyyriaiheen juurille. Ideana oli, että tällä kertaa vampyyrilarpissa on kyse verestä, bilettämisestä ja toinen toistaan paskamaisimmista ihmisistä joita on hauska pelata turvallisessa ympäristössä. On ihan ok, jos pelin kuluessa kaikille käy jotain kamalaa. Pelin mekanismien tehtävänä on antaa pelaajille työkalut rakentaa yhdessä sellainen kokemus kuin he haluavat.
Halusimme tehdä yksinkertaisemman, vahvemman ja perusasioihin keskittyvän vampyyrilarpin.
Peli ammentaa voimakkaasti pohjoismaisen larpin perinteestä, jossa painotetaan välittömyyttä, fyysisyyttä ja voimakasta peliin uppoutumista. Kliseen mukaan yhdysvaltalaisissa peleissä ei ole mitään tällaista, joten olimme jenkkiversiota tehdessämme huolissamme siitä miten jenkkipelaaja selviytyy. Panostimme vahvasti workshoppeihin joissa opetettiin miten peliä pelataan ja käytiin läpi ns. consent-mekanismeja, eli miten pelata seksiä, väkivaltaa ja muita rankkoja aiheita niin että kukaan ei joudu tekemään mitään mitä ei halua tehdä mutta samalla kaikki voivat kokeilla rajojaan.
Peliä ennen olimme jopa niin huolissamme, että annoimme pelin tilanneelle White Wolfille varoituksen, että tämä tuskin menee yhtä räväkästi kuin Suomi-pelautus.
Varoitus oli aiheeton. Kävi ilmi, että Pohjoismaissa jo muutaman vuosikymmenen ajan kehitetyt ja erikseen tätä peliä varten hiotut mekanismit todella tekivät tehtävänsä.
Olin kävelemässä pelialueen halki, ja oli vaikea päästä paria metriä ilman, että lähellä joku vetää kokaiinia, panee nurkassa, tai makaa lattialla ja ulvoo: “Anna minun olla orjasi, ole kiltti…”
Toki kaikki pelin mallinnusmekanismien avulla: Kokaiini ei ollut aitoa, ja seksi toteutettiin osallistujien fiiliksen mukaan, usein ns. dry humping -metodilla. Eli ollaan panevinamme vaatteet päällä.
New Orleansin pelautuksessa päävastuu workshoppien kehittämisestä oli Johanna Koljosella. Hän on kirjoittanut peliä varten kehitetyistä työkaluista mm. täällä ja täällä. Yksi pelaaja kommentoi niistä pelin jälkeen: “Tässä ei opeteta vain larppaamaan, vaan myös olennaisia elämän perustaitoja.”
Olin antanut tukirooleissa oleville pelaajille ohjeen, että täysi alastomuus on pelipaikkana toimivan hotellin vaatimuksesta kielletty, mutta emme olleet asian suhteen turhan tiukkapipoisia. Joitain tunteja myöhemmin peli oli täydessä käynnissä ja vilkaisin tanssilattialle. Siellä tanssi yksin nainen jolla ei ollut päällään muuta kuin tangat ja stripparikorkkarit. Tekoverta valui noroina rinnoilla.
End of the Line pelattiin New Orleansissa 4.9.2016.