(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 13. 6. 2016.)
Pelit ovat tämän vuosisadan taidemuoto. Jos 1900-luku oli elokuvan vuosisata, niin 2000-luku kuuluu peleille kaikissa niiden moninaisissa ilmenemismuodoissa. Videopelit, lautapelit, roolipelit ja larpit jyräävät perinteisiä käsityksiä siitä, kuka on taiteilija ja kuka on yleisöä, missä menee korkean ja matalan kulttuurin raja ja mikä ylipäätään edes on kulttuuria.
Vielä tänänkin päivänä löytyy niitä jotka haluavat keskustella siitä, voivatko pelit olla taidetta. Sillä aikaa kun aiheesta jauhetaan, sekä pelien että taiteen kenttä on työllään osoittanut kysymyksen turhaksi. Maailma muuttuu pelien kohdalla niin nopeasti, ettei kehityksessä ole helppo pysyä perässä.
Aloitin itse kirjoittamaan peleistä ammatillisemmassa mielessä, kun ryhdyin Roolipelaaja-lehden päätoimittajaksi vuonna 2007. Pian kirjoitin roolipelien lisäksi myös videopeleistä, aluksi Hesariin ja sitten muihinkin lehtiin. Muutokset pelkästään siinä ajassa, jonka olen itse aihetta käsitellyt, ovat olleet melkoisia. Omalle uralleni mahtuu mobiilipelien tuleminen ja sen myötä tapahtunut pelialan mullistus, Rovion ja Supercellin nousu ja konsolisukupolven vaihtuminen.
Tämä blogi
Pikseliparatiisi on blogi peleistä. Pääasiassa kirjoitan videopeleistä, mutta eiköhän mukaan mahdu myös jokunen roolipeli, lautapeli ja larppi. Otin varaslähdön viime viikolla julkaisemalla jutun ruotsalaisesta Gertrudes möhippa -larpista, ajankohtaisuussyistä.
Tein vuodesta 2009 vuoteen 2016 töitä Tilt-videopeliohjelman tuottajana. Siinä ajassa ehdin tuottaa ja käsikirjoittaa noin 100 Tilt-jaksoa ja päälle yhden kauden Tilt Kidsiä. Tilt on tv-ohjelma ja siinä on oma tiukka formaattinsa. Siksi päätinkin, että nyt kun ohjelma on omalta osaltani pulkassa, on aika kirjoittaa peleistä vapaampaan tyyliin. Ja mikä onkaan vapaampi kuin blogi?
Pikseliparatiisin näkökulma on henkilökohtainen. Olen kirjoittanut noin 200 peliarvostelua (tässä blogissa ei nähdä peliarvosteluja), ja sen kuluessa olen vakuuttunut siitä että pelejä, tai mitä tahansa muutakaan kulttuuria, voi käsitellä vain henkilökohtaisesta näkökulmasta. Kysymys on: “Mitä pelit tarkoittavat?” mutta vastaus voi olla ihmisestä kiinni.
Minä
Kuten käytännössä koko sukupolveni, minäkin aloitin pelien parissa lapsena. Isälläni oli tuolloin menestyvä arkkitehtitoimisto, ja hän päätti että talouteen ostettaisiin vain parasta: Amiga 500 -tietokone, jossa oli lisälevyasema ja 500 kilotavua lisämuistia! Isälläni oli kova usko siihen, että tulevaisuus on tietokoneissa, vaikka hän ei itse koskaan oikein oppinutkaan niitä käyttämään.
Amiga 500:n mukana tuli disketti, jossa oli neljä peliä. Suosikkini oli Mousetrap, jossa piti ohjata hiiri läpi kentästä joka on täynnä vaaroja.
Toisin kuin monet muut jotka kirjoittavat videopeleistä, en nuorempana ollut himoharrastaja. Pelasin paljon, mutta suuri rakkauteni oli roolipelit. Aloitin ala-asteella D&D:llä, ja siirryin siitä lukiossa Vampire: the Masqueradeen ja myöhemmin itse tehtyihin peleihin.
Lukioaikainen minä olisikin ollut varsin mehuissaan jos olisi saanut tietää projektista, jossa olin mukana tämän vuoden alussa. Vampire: the Masqueradea julkaiseva amerikkalaisfirma White Wolf myytiin Ruotsiin, ja olin tekemässä uuden puljun ensimmäistä esiintuloa, larppia nimeltä End of the Line. Videopeli-ihmiset tuntevat Vampire: the Masqueraden tietenkin Bloodlines-pelistä, joka on yksi parhaita koskaan tehtyjä tietokoneroolipelejä.
Ensi vuonna Vampire: the Masquerade -aiheiset larppihommat jatkuvat Berliinissä.
Elämä ja pelit
Minulle, ja varmaan suurimmalle osalle ikäisiäni ja nuorempia suomalaisia pelit ovat normaali osa kulttuurin kenttää. Omaksumme tarinoita ja kokemuksia kirjoista, elokuvista, videopeleistä, larpeista… Joskus olemme katsojia, toisinaan taas osallistujia.
Juuri osallistuminen ja itse mukana oleminen on minulle yksi pelien hienoimpia puolia. Videopeleissä kuten Elder Scrolls V: Skyrim voi tutkia uutta ja vierasta maailmaa ja löytää sen syvyyksistä lukemattomia salaisuuksia. Indiepelissä kuten Her Story tarina syntyy palasista, joita pelaaja löytää hiljalleen omassa järjestyksessä.
Yksi pelikulttuurin mielenkiintoisimmista puolista on, että pelien estetiikka (mikä on hienoa, mikä rumaa, mikä toimii, mikä ei) kehittyy ja muuttuu koko ajan. Elämme pelien kulta-aikaa, ja aina kun kuvittelee että kaikki on nähty, tulee jotain uutta ja ihmeellistä. Eiköhän siitä riitä aihetta myös muutamaan blogikirjoitukseen.